Paha Tuottaja lausui runon Evento Awardsissa

Pahan Tuottajan puhe Evento Awardsissa:

Hyvää iltaa, Evento Awards!

Minä olen Paha Tuottaja, ja minut pyydettiin tänne tänä iltana kertomaan teille tapahtuma-alan iltasatu.

Se on ihan "kiva idea" ja sopisi kieltämättä hyvin tähän hetkeen näin illan päätteeksi, mutta minä en olisi Paha Tuottaja, jos tekisin niin kuin minulta pyydetään.

Sen vuoksi kerron teille seuraavaksi iltasadun vastakohdan, joka on tietysti... aamutotuus.

Hyvät ystävät, aamutotuus ei ole mikään naurun asia.

Aamutotuus on se, mitä ajattelet itsestäsi, kun katsot aamulla ennen töihin lähtöä itseäsi silmiin kylpyhuoneen peilistä.

Aamutotuus on se, mitä niistä silmistä heijastuu.

Minun kohdallani se liittyy vahvasti siihen, mitä teen työkseni.

Tapahtumia. Niin kuin jokainen teistäkin.

Tapahtumia.

Kuinka moni teistä on joskus hävennyt sitä, että työskentelee tapahtuma-alalla? En pyydä nostamaan käsiä pystyyn, mutta nostakaa hiljaa rinnassanne sydämet pystyyn ne, jotka tietävät sen tunteen.

Minä olen. Sen vuoksi olen joskus sanonut olevani töissä "markkinointitoimistossa", vaikka työskentelin silloin tapahtumatoimistossa.

Melko usein olen myös esitellyt itseni pelkästään ”tuottajana”, en tapahtumatuottajana.

Miksi? Koska työskentelen aliarvostetulla, alipalkatulla ja monella tapaa myös alisuoriutuvalla alalla, josta harva alan ulkopuolinen edes ymmärtää mitään.

Tapahtuma-alasta ei puhuta, sitä ei kiitellä eikä meillä ole vakiintuneita, arvostusta nauttivia ammattinimikkeitä, joilla hurmata tuleva anoppi tai vaimon kaverit illallispöydässä.

Mikäli me haluamme saada ihmiset ymmärtämään, mistä tapahtumissa on kyse, tulee meidän ensin ymmärtää se itse ja pystyä kertomaan se sille kylpyhuoneen peilikuvalle.

Minä olen miettinyt sitä paljon. Mihin meitä tarvitaan? Mikä minun työni merkitys on?

Kerron teille kohta oman aamutotuuteni, ja teen sen lausumalla teille runon.

Ensin haluan kuitenkin kertoa, miksi välitän viestini runon muodossa.

Kuten monella meistä, jotka olemme tapahtuma-alalle päätyneet, on työ- ja opiskelutaustani hyvin kirjava. Kauan sitten, huomattavasti nuorempana ja salskeampana miehenä kuin nyt, opiskelin Poliisikoulussa.

Minusta ei koskaan tullut poliisia - se ei ollut minun aamutotuuteni - mutta muistan ikuisesti erään puheenvuoron kurssimme avajaistilaisuudesta. Sen piti karskinoloinen, viiksekäs vanhempi poliisimies. Hän puhui siitä, millainen hyvän poliisin tulee olla, ja aloitti lausumalla meidän kaikkien suureksi hämmästykseksi runon. Eikä se ollut mikä tahansa runo, vaan Kirsi Kunnaksen runo ”Tunteellinen siili”. Monet teistä varmaan tietävätkin sen: se kertoo siilistä, joka on piikkiensä alla herkkä ja hellä.

Tämä viisas, vanhempi poliisimies viittasi runollaan siihen, että myös poliisit rakentavat itselleen helposti kovan ulkokuoren, vaikka poliisin työssä tarvittaisiin usein enemmän herkkyyttä kuin piikkejä. Myös poliisin tulee olla ennen kaikkea ihminen.

Toivon, että tämä runo, jonka pian lausun, jää joidenkin teistä mieleen yhtä vahvasti kuin ”Tunteellinen siili” jäi minun mieleeni Poliisikoulussa.

Kyseessä on edesmenneen Tommy Tabermannin runo "Pieni laulu ihmisestä".

Ihminen tarvitsee ihmistä

ollakseen ihminen ihmiselle,

ollakseen itse ihminen.

Lämpimin peitto on toisen iho,

toisen ilo on parasta ruokaa.

Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,

olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.

Ihminen tarvitsee ihmistä.

Ihminen ilman ihmistä

on vähemmän ihminen ihmisille,